sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Surffaamassa Nicaraguassa - Playa Madera, San Juan del Sur

Heti alkuun anteeksipyyntö huonolaatuisista kuvista! Sää oli kamala ja kameran asetukset näköjään vielä sitäkin kurjemmat.

Kello on vasta kahdeksan aamulla, mutta kun aletaan lastaamaan surffilautoja rekan lavalle ensimmäiset pisarat putoavat taivaalta. Hiekkatie on kuoppainen, rekkalavan metallitangot hakkaavat kipeästi selkää ja yritän olla kiinnittämättä katsettani ojanpohjalle sortuneisiin tienpätkiin. Kun saavutaan rannalle taivas on tumma ja jossai kaukana jyrisee ukkonen. Meri on silti täynnä ihmisiä. Sää ei riitä pitämään ketään poissa aalloilta. Sinne säntään minäkin.




Surffaaminen on aina paljon vaikeampaa kuin muistikuvissa. Vaikka surffilaudan päällä elämässäni viettämäni päivät voikin laskea yhden käden sormin, huomaa silti, että viime kerrasta on jo aikaa. Vaalenpunaiset mielikuvat lajista karisevat mielestä kun ensimmäinen aalto pyyhkäisee ylitseni ja kierin aaltojen alla vettä suusta pärskien, suola silmiä kirvellen. Aallot puskevat vastaan ja lihaksia särkee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Silti veri vetää mua takaisin aaltojen keskelle.

Ei ole vastaavaa tunnetta kuin se, kun pääset aallon harjalle ja vesimassa kaappaa sut mukanaan. Ne sekunnit, kun vilkaiset taaksesi, tiedät aallon osuvan kohdalle, se hetki kun alat melomaan hullun lailla käsilläsi ja kun tunnet aallon tarttuvan lautaan. Kaikista maaginen hetki on se nykäisy. Se kun hidastettu hetki loppuu ja alat yhtäkkiä syöksymään päätä huimaavaa vauhtia kohti rantaa. Se tunne kun meri on kaikkein voimakkainta maailmassa. Yrität nousta laudan päälle seisomaan. Ehkä onnistut, todennäköisesti et. Olisi mahtavaa jos onnistuisit, mutta sillä ei ole loppupeleissä niin väliä. Vain sillä on että sä sait hetken matkustaa aaltojen harjalla ja olla osana vyöryvää vettä.





Nielen päivän aikana ainakin litran merivettä, luulen hukkuvani kahdesti ja meinaan useampaan kertaan alkaa itkeä ihan vain siitä syystä etten pääse rikkoutuvien aaltojen toiselle puolelle ja edes nousemaan laudan päällä, ennen kuin ne sortuvat mun päälleni ja heittävät mut taas kohti rannikkoa. Siellä meressä kelluessa muistaa miten surffaaminen on yhtä aikaa ihan älyttömän ihanaa ja ihan täyttä paskaa. Ei ole ihanampaa tunnetta kuin laineiden yllä lentäminen, mutta kun sinne laineiden päälle on vain niin pirun vaikea päästä.

Ukkosmyrsky osuu vihdoin kohdalle ja siirrytään ravintolan suojaan. Mun päätä särkee ja on ihan älyttömän kylmä, vaikka lämpötilat liikkuukin kolmenkympin yläpuolella. Paluumatkalla olo vain pahenee ja kipeänähän siinä sitten ollaan. Olo on hirveä, mutta ehkä kaikista eniten harmittaa kuitenkin se, että mereen ei ole enää täällä asiaa.


Aloittelijan surffivinkit Nicaraguaan - Playa Madera

Nicaraguan surffikohteet: Suurimmat surffikeskittymät Nicaraguassa on San Juan del Sur ja Popoyo. San Juan del Surista pääsee ympäröiville rannoille helposti päivittäin hostellien (Casa Oro) järjestämillä kuljetuksilla, mutta monet rannoista tarjoavat myös yöpymismahdollisuuksia mikäli surffaamaan haluaa päästä kukonlaulun aikaan. Kysy Casa Orosta suosituksia rannoille! 
Playa Maderas: Playa Maderasta suositeltiin aloittelijoille ja siitä syystä mekin päädyttiin paikalle. Ranta oli huonommallakin säällä ruuhkainen ja meressä sai varoa muita surffaajia, mutta vähän surffanneelle se oli mun mielestä hyvä vaihtoehto. Rannalla on hostelli ja kaksi ravintolaa, julkiset vessat kuitenkin puuttuvat. Matka Playa Maderalle kesti puolisen tuntia San Juanista, se taitettiin rekan lavallaja menopaluu oli noin 3-5$.  
Lautojen vuokraus: Laudat voi vuokrata San Juan del Surista kuljetuksen yhteydessä. Me vuokrattiin lauta Casa Orosta ja voin kyllä suositella, koska saatiin tosi asiantuntevaa palvelua. Laudoista ei tarvitse tietää yhtään mitään, riittää kun osaat kertoa kuinka kokenut surffari olet! Päivävuokra meidän laudalle oli about 10$ ja jos et ole kokenut surffari niin suosittelen lämpimästi jakamaan laudan kaverin kanssa, koska lajin rankkuuden takia koko päivää meressä tulee tuskin vietettyä. Laudoista kannattaa pitää hyvää huolta, koska kaikki kolhut korvataan omasta pussista ja pantiksi joutuu yleensä jättämään oman passinsa! 

perjantai 21. lokakuuta 2016

Maailman kaunein Oxford

En tiedä mitä kertoisin teille Oxfordista. Sen keskustan historiallisista kortteleista ja vanhoista yliopistorakennuksista. Sen turistit täyttäneistä kaduista ja kameroiden sulkimien äänistä muodostuvasta taustamusiikista. Kadunkulmista, joista jokainen oli valokuvan arvoinen. Siitä valtavasta inspiraation sykkeestä, joka valtasi koko olemukseni kun tiesin vaeltavani pitkin samoja katuja kuin kaikki entisaikojen suuret kirjoittajat. Askeleen keveydestä kun kävelin koko päivän pysähtymättä pitkin kaupungin lumoavia katuja ihastuksesta huokaillen.






Skotlannissa oli syksy, mutta Oxfordin juna-asemalle sapuessani joudun samantien viskaamaan villapaidan ja takin pois päältä. Aurinko paistoi mun kasvoille kun seurasin turistilaumoja keskustan sykkeeseen.

Koko Oxford ei ole kermanvärinen, mutta tavalliset kadutkin on Englannissa kauniita. Jokainen ovi on erivärinen ja ei ole katua, jolla ei seisoisi ikivanhaa kirkkoa tai rakennusta, jonka jokainen nurkka oli koristeltu kaiverruksin. On vinoja seiniä ja punaista tiiltä, köynöskasvien valtaamia talojen seunustoja ja syksyn värejä.

En tiedä ollaanko maaseudulla vai kaupungissa. Kaupunkia halkoo pieniä vesistöjä, joissa turistit matkaavat kamerat heiluen pienissä veneissä. Puistoja on pilvin pimein ja koko kaupunkikuva on vehreä. Kun vaellan kaupungin etelä-puolelle Christ Church Collegelle löydän itseni lehmien ja peltojen keskeltä.






Bongaan The Eagle and the Childin, pubin jossa Inklings aikoinaan kokoontui. Kierrän Radccliffe Cameran, joka lienee kaupungin ikonisin nähtävyys. Ihastelen kaupungin seiniin kaiverrettuja kuvia ja kierrän Pitt Riversin etnografisen museon joka vie mut sisällöllään matkalle ympäri koko maailman.

On huikea tunne kun joku kaupunki ottaa tällä tavoin valtaansa. Arkkitehtuuri ja historian havina vievät mun täysin mukanaan enkä voi lakata kävelemästä vielä tunteja sen jälkeen kun jalkoja on alkanut särkeä.

Onhan siellä kiinalaiset turisteja, jotka poseeraavat kirkon alttarin edustalla valokuvia varten ja turistimassoja, joiden läpi joudun jatkuvsti puskemaan tieni. Pääsymaksuja peritään jokaiseen rakennukseen ja koko kaupunki on "visitors not allowed" ohjeistuksia pullollaan. En kuitenkaan välitä. Oxford on Brittien kauneimpia kaupunkeja eikä sen kauneutta pysty tuhatpäinen turistijoukkokaan hälventämään.







Vaikka Eurooppaa näin lähtökohtaisesti aika tylsänä paikkana pidänkin, niin voi jummi miten kaikki vanhat historialliset kaupungit jaksaa aina iskeä muhun! Oxford singahti kevyesti Euroopan top3 kauneimpien kaupunkien joukkoon Pariisin ja Budapestin ohelle. Lähdin tänne päiväretkelle Surreysta, mutta eihän yksi päivä riittänyt mihinkään! Ens kerralla matkaan vähän parempien suunnitelmien ja paksumman lompakon kanssa!




Oxford vinkit

Liikenneyhteydet: Lontoon suunnalta Oxfordiin pääsee helpoimmin bussilla (linja X90, Megabus, National Express ymv. Suurin osa busseista lähtee Victoria Stationilta) tai junalla (Paddington station). Megabus on vaihtoehdoista edullisin jos liput varaa etukäteen tarpeeksi ajoissa, mutta muutoin junat ja bussit on samaa hintaluokkaa. Osta AINA menopaluu ja matkusta AINA off-peak aikoihin. Menopaluu maksaa yleensä yhtä paljon kuin pelkkä meno ja peak-aikoihin matkustaminen ei nosta vain hintoja vaan takaa sen ettei myöskään istumapaikkaa löydy. 
Nähtävyydet: Pitt Riversin etnografinen museo on antropologian opiskelijalle ja miksei kelle tahansa muullekin maailmankulttuureista kiinnostuneelle must-paikka. Radcliffe square ja sen ympäristö on älyttömän kauniita alueita. Christ Cruch College on kaikista kaupungin yliopistoista näyttävin ja on jo ulkoa näkemisen arvoinen, mutta ihan yleensä ottaen vanhojen yliopistojen sisäpihat on ehdottomasti katsastamisen arvoisia! Oxford on huikean kauniita paikkoja täynnä eli sen suhteen pieleen ei voi mennä, mutta jos aikaa on rajallisesti kannattaa ehdottomasti googletella etukäteen mm. sitä mihin yliopistoihin haluaa käydä tutustumassa ja mitä museoita haluaa kierrellä, koska valinnanvaraa on ja paljon! 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Hämähämähäkki, ovikellomysteerit ja kuinka monta opiskelijaa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu

Moikka moi! Midterm alkaa hiljalleen lähestyä ja sen kyllä huomaa koulutöiden tasaisesti kasvavasta määrästä. Pari viikkoa sitten kävin hyvällä omallatunnolla kaikissa vastaantulevissa kissanristiäissä, mutta nyt ollaan siinä pisteessä että oon joutunut alkamaan perumaan kuukausia aikoja sovittuja menoja, että ehtisin palauttaa kaikki esseet ajallaan. Viime viikonloppuna piti väkertää pierogeja puolalaisten kavereiden kanssa ja ensi viikonloppuna piti lähteä Lancasteriin, mutta täällä sitä ollaan Aberdeenissa neljän seinän sisällä nenä tiukasti kiinni kirjoissa. Satanutkin on tottakai jo viikonpäivät, ettei ulos tee edes mieli mennä. Ajattelin siis aikani kuluksi (heh) tulla jakamaan valikoituja kuluneen lukukauden koitoksia.




Kolme viikkoa tänne muuttamisen jälkeen meidän landlord kävi päästämässä gas security -tarkastajan meidän ullakolle. Hyvä että kävi, koska meillä ei ollut mitään hajua siitä että tässä talossa edes oli ullakko. Samalla reissulla tyyppi kysäisi ohimennen myös, että miksi me ollaan kiskottu ovikello irti seinästä. Ei se valkoinen laite pistorasiassa ollut ilmanraikastin sittenkään. Meidän asuintalon summeri-järjestelmä ei toimi, eli ei pystytä ovikellon soidessa päästämään ketään ala-ovesta sisälle vaan joudutaan juoksemaan kolme kerrosta pohjakerrokseen. Ennen ovikellon paikantamista oltiin myös totuttu istumaan ikkunassa puoli päivää ja kuikuilemaan milloin postimies saapuisi pudottamaan paketteja, ettei meidän tarvitsisi lähteä hakemaan niitä postitoimistosta. Ei enää! Ovikello takaisin seinään kiinni ja siihen loppui ikkunasta ulos kyyläys! Ovikello-onni kesti kaksi viikkoa ennen kuin joku kävi eräänä yönä varastamassa ulko-oven pimpottimen.




Käväisin pari viikkoa sitten jälleen kerran Surreyssa kavereita katsomassa. Erikoinen suhteeni Lontooseen oli kääntymässä rakkaustarinaksi kun kuljin aamulla ympäri Hyde Parkia aamupalaa syöden ja oravien kanssa leikkien. Vaan ei kestänyt kauaa se rakkaus. Taivaat aukenivat yhtäkkiä ja jäin puiston vangiksi sadetta pitelemään lähes tunniksi. Sade ei toki lakannut senkään jälkeen vaan raahustin kaatosateessa rinkka selässä takaisin Victorian juna-asemalle. Story of my life. Onneksi Englanti on silti aina äärettömän ihana ja vietin siellä jälleen mahtavat pari päivää! Tein myös uuden alueenvaltauksen ja lähdin päiväretkelle Oxfordiin. Voi jummi miten kaunis kaupunki! Siitä lisää myöhemmin!






Meidän keittiön lattialla loikoili eräänä iltana kaikkien hämähäkkien äiti. Oikea mutanttien mutantti, joka oli valehtelematta kaikkine raajoineen pienen nyrkin kokoinen ja lamautti kaikki mun elintoiminnot pelkällä katsellaan. Sydänkohtauksesta toivuttuani säntäsin omaan huoneeseeni, tukin kaikki ovenraot vaatteilla ja lähetin paniikkiviestejä kämppikselle. Parin tunnin kuluttua hämis mysteerisesti katosi ja elin pelossa seuraavat 12 tuntia. 12 tuntia koska seuraavana päivänä keittiössä chillatessani se singahti matkaan jääkaapin alta samalla sekunnilla kun kämppis uskaltautui kysymään onko otusta näkynyt. Vannon että se hämis reagoi ääneen ja pystyi näkemään. Vannon että se tiedosti olevansa uhka meidän olemassaololle juostessaan piiloon kaapin alleen meidän huomatessaan. Se oli niin iso ja painava ettei se edes kyennyt kiipeämään seinälle. Mun kämppis aseestautui mun kiljuessa, hylkäsi kaikki ajatukset hämiksen luontoon pelastamisesta ja syöksyi hakkaamaan sen kuoliaaksi paistinpannulla.




Rikoin eräänä kauniina iltana meidän ulko-oven. Olin jo valmiiksi myöhässä, avaamassa ovea ja lukko jäi käteen. Mikäpä siinä muuten, mutta ovesta ei sen seurauksena päässyt enää ulos. Sisälle kyllä, mutta lukkojen sisällä oltiin koko rakennus. Mulla ei ollut mitään hajua kenelle kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt soittaa, joten rukoilin että joku fiksumpi tyyppi sattuisi pyrkimään talosta ulos kun itse paikansin taka-oven, takapihan ja sieltä kadulle johtavan sivuoven. En edes tiennyt että meillä on takaovi! Seuraavana aamuna lukko oli korjattu, mutta se on hajonnut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Välillä vähän hirvittää että kuka tahansa pääsee tallaamaan tähän rakennukseen sisällä, mutta onneksi Aberdeen on aika leppoisa paikka.

Mainittakoot että oon oppinut myös uusia jonglööraustemppuja osaan vihdoin pyöritellä hulavannetta lantiolta pääni yläpuolelle ja kaikkialla siinä välillä. Oon niin rakastunut mun poliittisen antropologian professoriin, että olin aivan allapäin kun yksi luento oli pari viikkoa sitten peruttu. Tyyppi muistuttaa etäisesti Sami Hedbergiä, mutta on myös teatraalisten hiljaisuuksien ja mustan huumorin mestari! Oon käynyt highlandseilla ja tällä lukukaudella edessä on vielä sekä Edinburgin reissu että toivottavasti päiväretki pariin lähialueen linnaan ja luontokohteeseen. Halloween on myös vajaa kahden viikon päästä ja oon päättänyt olla tänä vuonna kurpitsa. Jihuu elämä! Aberdeenkaan ei ole tuntunut yhtään niin kamalalta kuin viime vuonna.




Kysymykseen kuinka monta opiskelijaa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu en kuitenkaan vielä osaa vastata. Enemmän kuin kaksi, koska meidän keittiön lamppu on ollut pimeänä jo vajaan viikon verran eikä olla kumpikaan osattu eikä vaivauduttu opettelemaan kuinka se vaihdetaan.

Ps. Stating obvious eli vaihdoin taas vaihteeksi blogin ulkoasua. En vaan osaa päättää miltä tän pitäisi näyttää! Jos joku ei toimi tai näyttää muuten vaan hassulta niin ilmotelkaa! Ja sori kaikille jotka on suuntaamassa lähitulevaisuudessa väli-Amerikkaan ja laittaneet mulle viestiä tai sähköpostia ja haluais varmaan mieluusti kuulla juttua just nimenomaan sieltä. Mä yritän parhaani että saisin alkaa käymään niitä juttuja läpi ihan kunnolla kun pahin essee-kausi on ohi. Sori!

tiistai 11. lokakuuta 2016

Auringonlaskujen San Juan Del Sur, Nicaragua

San Juan Del Sur on kaupunki, jossa jokainen vastaantulija on pitkätukkainen lihaksikas australialainen jätkä, joka on saapunut kaupunkiin mielessään ainoastaan surffaus. Lukematon määrä rekkoja lähtee aamuisin kuljettamaan surffareita kaupunkia ympäröiville rannoille aaltojen päälle tanssimaan ja iltapäivisin märkätukkaiset joukot palaavat rannoilta täyttämään kaupungin lukemattomat länsimaalaiset pubit. Olisin voinut kuvitella vihaavani San Juania; sitä tunnetta että tämä surffikaupunki olisi voinut sijaita missäpäin maailmaa tahansa täysin samassa muodossa. Mutta surffikaupuni on aina surffikaupunki ja surffikaupunkeja ei vain voi olla rakastamatta.


San Juanissa kaikkien rakennusten seinät on maalattu kirkkailla väreillä ja rantakadun seiniä koristavat graffitit. Pubeja ja länsimaalaisia ravintoloita seisoo kadulla vieretysten, mutta siellä täällä jossain nurkassa pönöttää pieni paikallinen kuppila, jota pyörittää paikallinen nainen hymy korvissa ja jonka menu on vain espanjaksi. On paikallinen marketti, jonka vieressä olevasta tiendasta saa nutellaa ja länsimaalaista juustoa, ja paikallinen second hand shop länsimaalaisen merkkiliikkeen vieressä. Surffareiden lisäksi kaupungin kadut ovat valloittaneet neljänkymmenen asteen helteessä viimeisen päälle meikatut, merkkivaatteissa kulkevat parikymppiset naiset, jotka mitä ilmeisimmin haaveilevat paikassa surffareiden kainalossa, mutta jotka aiheuttavat kaduilla enemmän hämmennystä kuin ihastusta.




San Juanin ranta on mun lempipaikka kaupungissa. Se on täynnä ihmisiä aina iltaisin työ- ja koulupäivien päätyttyä. Paikalliset lapset potkivat siellä palloa ja tulevat meidän luokse kokeilemaan jonglöörausta. Siellä on joka ilta sinnikkäästi paikallisia käsitöitä kauppaava mies, joka ei suostu sulkemaan silmiään siltä, että tämän kaupungin vierailijajoukko ei ole otollisinta arvotavaroiden asiakaskuntaa. Joku on aina uimassa ja jostain kaukaa kuuluu aina lähenevän ukkosen jyly. Pelkään aina rannalle lähtiessäni pelkään että ukkonen ehtii sinne ennen auringonlaskua. Aina rannalla istuessani ja auringonlaskua katsellessani kädestä löytyy rannalla olevasta jäätelökioskista ostettu tötterö. Joinain päivänä kamerasta loppuu akku, toisena juoksen karkuun valtavia vihreitä koppakuoriaisia. Joku valittaa siitä että olen rannalla aina liian kauan, mutta miten auringonlaskua voi muka katsella liian pitkään? Väli-Amerikan auringonlaskut on kuuluisia syystä eikä ne koskaan näytä samalta.




Saavuttaan San Juaniin surffaamaan, mutta ensimmäisen surffipäivän jälkeen mulle nousee ensin päänsärky, sitten kuume ja kun illalla tulee aika lähteä syömään oon käytännössä puolitajuton. Kun seuraavana aamuna olo on vielä edellistäkin iltaa kurjempi alan teatraalisena sairastajana käymään läpi listaa mahdollisista kohdalle osuneista sairauksista. Listalla koreilevat niin malaria, denguekuume kuin zika-virus ja oon aika varma siitä, että kuolinvuoteeni tulee olemaan tämän hostellin dormissa. Makaan sängynpohjalla kolme päivää vettä vastahakoisesti lipittäen ja dormin elämää puolitajuttomana seuraten. Ei tule edes mieleen hankkia omaa huonetta. Neljäntenä aamuna herään kuitenkin maagisesti kuolleista vailla merkkiäkään sairaudesta. En tiedä miksi olen yhtäkkiä elossa, mutta kiskoin sen kunniaksi napaan lautasellisen pannukakkuja. Sairaana oleminen on perseestä, mutta reissussa vielä noin kymmenen kertaa kamalampaa.




San Juan on täynnä mitä ihmeellisempiä tyyppejä. Se on paitsi Nicaraguan surffimekka, myös koko väli-Amerikan bilekeskittymä, jonne porukka saapuu vain osallistuakseen väli-Amerikan kovimpaan pub crawliin. Tapasin tytön joka oli ollut kaupungissa neljä viikkoa vain kyseisten bileiden takia ja revin koko loppumatkan huumoria meidän dormin vallanneesta tyttöporukasta, jotka meikkasivat ja laittoivat hiuksiaan neljä tuntia allasbileitä varten. Ihan huono mesta San Juan ei kuitenkaan ollut, koska tapasin siellä elämäni ensimmäiset mukavat aussit, joihin tykästyin niin paljon että matkattiin lopulta puoli Nicaraguaa kimpassa. Australialaisilla lienee mukavien ihmisten maine, mutta mun kohdalle on sattunut vain niitä feikeiltä ja välinpitämättömiltä tuntuvia, mukaletkeitä oz-ihmisiä, joita ei ole kiinnostanut muu kuin viina ja oman nimensä unohtaminen. Aussi-allergia on kuitenkin vihdoin kukistettu!



San Juan Del Sur vinkit

Majoitus: Hostal Javier's House. Mahtava sijainti ja vielä sitäkin mahtavampi ja sympaattisempi omistaja. Ilmaiseen aamiaseen kuuluu vaatimattomasti maailman paras pannukakku ja valtava kasa tuoreita hedelmiä. Dormin saa itse valita, mutta pyykkiä en suosittele täällä pesemään mikäli vaatteistaan ei halua päästä eroon. 
Ruoka: Söin elämäni parhaat quesadillat Avenue El Abanilista löytyvästä paikallisesta kuppilasta, jonka mainoskyltissä lukee jotain "awesome food" -tyylistä. Täällä ei voi mennä pieleen, mutta erikoismaininta kasvisburritoille ja kasvisquesadilloille joita parempia ei maa päällään kanna! 
Liikenneyhteydet: San Juaniin päästäksesi nappaa mikä tahansa Rivasin suuntaan kulkeva bussi ja vaihda siellä San Juanin bussiin. San Juania ympäröiville rannoille pääsee hostellien järjestämillä kuljetuksilla. 
Nähtävyydet ja aktiviteetit: Auringonlaskut ja Christo de la Misericordian näköalapaikka. Bilettäjille Sunday Funday ja päiväristeilyt jahdeilla kaupungin edustalla. Surffaaminen on kuitenkin se syy miksi porukka tänne valuu ja kun Nicaraguassa kerta ollaan niin niitä aaltoja kannattaa lähteä kokeilemaan vaikkei koskaan aiemmin olisi surffannut!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Ometepe Island #2, Nicaragua

Valkoinen hiekkaranta jatkuu kilometrejä horisonttiin, mutta siellä ei ole ristin seilua. Tulivuoret seisovat jylhinä saaren vastakkaisilla laidoilla ja saarea ympäröivän järven pinta on peilityyni. Hiljaisuus niin kauniissa paikassa tuntui sanoin kuvailemattomalta. Juostaan kymmeniä metrejä kirkkaan sinisessä järvessä kohti ulappaa, mutta järvi ei koskaan muutu polvenmittaa syvemmäksi. Varpaat kolahtelevat epätasaisen pohjan teräviin kiviin ja järven vesi tuntuu päiviä jatkuneen auringonpaisteen seurauksena yhtä kuumalta kuin ulkoilma. Tujotan taivasta ja annan veden kannatella.




Sähköt ovat poikki koko saarelta. Ollaan vaellettu auringonlaskun valossa pitkin saaren katuja ranskalaisten ja maailman parhaan dippikastikkeen perässä, mutta yö on vihdoin laskeutunut. Meidät viitotaan sisälle pilkkopimeään ravintolaan. Taskulamput syttyvät keittiössä ja perheen isä juoksee edes takaisin yrittäessään keksiä rakentavia ratkaisua ruoanlaiton onnistumiseksi pilkkopimeässä. Keittiöstä kuuluu hirmuinen määrä kikatusta, mutta pian veitset alkavat heilua ja jostain kantautuu kiehuvan öljyn tuoksu. Perheen poika kantaa pöytään kynttilän ja leikkaa sille tyhjästä muovipullosta tuulensuojan. Kynttilän valo riittää hädin tuskin valaisemaan pöydälle vastakkaisella laidalla istuvat kasvot, mutta kaikkien meidät ympäröivien ihmisten tekemä vaivannäkö lämmittää.

Lauma valtavia koiria juoksee räksyttäen meitä kohti. Lähdettiin metsästämään petroglyfejä, mutta ollaan tuttuun tapaan eksyksissä. Kartta on epäselkeä eikä tiedetä miltä petroglyfit näyttää. Alkaa lisäksi vaikuttaa siltä, että meistä tulee koiranmuonaa ennen kuin onnistutaan sitä edes selvittämään. Kaksi metriä ennen yhteentörmäystä jostain kaukaa kuuluu huuto ja koirat kääntävät kurssin kohti omistajaansa. Leukoja louskuttavista pedoista tulee yhtäkkiä lauhkeita kuin lampaat ja löydetään itsemme hippikommuunin keskeltä. Petroglyfeistä ei paikan omistaja tiedä mitään, mutta se kutsuu meidät viikon päästä järjestettävään ayahuasca retriittiin. Kutsuun vastaan kohteliaasti kiitos ei, mutta petroglyfejä löydetään lopulta. Meidän hostellin takapihalta tottakai.




Polkupyörä vie meidät kaikkialle. Pienille autioille rannoille, luonnon muodostamille turkooseille lähteille ja saaren sellaisiin kolkkiin, joihin bussit kieltäytyvät kulkemasta. Teissä on yhtä paljon kiviä kuin kuoppia ja ja kädet ovat turrat polkupyörän jatkuvasta tärinästä. Tuntuu siltä, että vietän yhtä suuren osan ajasta maanpinnalla täristen kuin taivaalla kivenmurikoiden ilmaan sinkauttamana. Voidaan ajaa tunteja ympäri saarta, mutta en saa maisemista koskaan tarpeekseni. Tulivuorten pilvien peittämät huiput loistavat horisontissa menin minne tahansa ja jokaisen talon pihalla tuntuu möyrivän kasa possuja ja kanoja. Paijaan läpi kaikki teiden reunalta löytyvät eläimet ja vilkuttelen ja huutelen hyvän päivän toivotuksia vastaantulijoille. Ometepe on hyvänmielen saari ja kaikilla on aina hymy kasvoilla.




Elämä kulkee Ometepella täysin omassa rytmissään. Siitä on muodostunut oma pieni maailmansa; kupla, johon ihmiset saapuvat eivätkä koskaan lähde. Tapaan ihmisiä, jotka ovat saapuneet saarelle vuosia sitten opettamaan joogaa ja jääneet sille tielleen. Ihmiset loikkivat jatkuvasti rajan yli Costa Ricaan saadakseen uuden viisumin ja viipyäkseen saarella vielä hetken verran kauemmin. Ymmärrys ajankulusta katoaa ja viikot muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Ometepe on niin kaukana kuin mahdollista siitä maailmasta, jonne suurin osa sinne saapuvista ihmisistä on syntynyt elämään ja ehkä siksi suurimmalla osalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jäädä. He ovat löytäneet sen mitä tulivat etsimään.




Ometepe vinkit

Majoitus: El Zopilote. Majoituksen hintaan sisältyy jooga kahdesti päivässä ja pidempään yöpyvillä on mahdollisuus osallistua farmin töihin tai erilaisiin workshopeihin, joissa opetetaan valmistamaan orgaanisia tuotteita. Hostelli sijaitsee sademetsässä eli yöt on tuskaisia, ötököitä riittää eikä varauksia oteta vastaan.  Hostelli sijaitsee Santa Cruzissa mikä on saaren repureissu mekka.
Liikenneyhteydet: Ometepelle kulkee säännöllinen lauttayhteys San Jorgesta (Rivasin viereinen rannikkokaupunki). Lauttayhteys Granadaan kulkee myös muutaman kerran päivässä. Ometepella on kohtuullinen molemmat saaret kattava bussiverkosto. Eteläiselle saarelle matkatessa bussia joutuu vaihtamaan El Quinossa, mutta yhteydet on ajoitettu niin, ettei tien reunassa usein joudu montaa minuuttia seisomaan. En yleensä liputa pimeiden taksien perään, mutta Ometepella saaria ympäri pääsi myös helposti paikallisten kyydissä. 
Nähtävyydet: Pyöräile, kävele ja seikkaile! Ometepeen tutustuu parhaiten ihan vaan lähtemällä tutkimaan paikkoja. Me testattiin myös Ojo de Aqua, lähdevesialtaasta luotu uima-allas, joka on turistien määrästä huolimatta must-kohde kuumina päivinä. Ironisesti jouduttiin sadekauden takia jättämään väliin tulivuorten valloitukset, mutta ei myöskään päästy melomaan tai näkemään vesiputouksia vähäisten sademäärien takia.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...